"Pieni tyttö, noin 6-vuotias käveli pientä polkua resuiset vaatteet yllään. Minähän se siinä kävelin. Yritin kävellä pois, jonnekin parempaan paikkaan. Tahdoin pois ainaisesta kidutuksesta. Tepastelin pieni reppu selässä. Olin saanut repun vuosia sitten. Se oli ainoita tavaroita joita omistin, äiti oli vienyt melkein kaiken muun, mutta reppu ei äidille kelvannut. Reppu oli jo valmiiksi nuhruinen ja likainen.

 

Repussa oli vain vähän vaihtovaatteita ja pari palaa leipää. En tiennyt mihin tahdoin kävellä, kuljin vain eteenpäin ja toivoin pääseväni parempaan paikkaan, pois vanhempieni luota. Polku oli kapea. Tunsin ahdistusta rinnassani. Ei ollut paikkaa mihin mennä. Ei ollut paikkaa missä olisin saanut olla rauhassa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Istahdin tien laitaan ja otin repusta leivän. Olin oppinut säästämään. Kotona oli välillä pari päivää ilman ruokaa. Monesti minulla oli säästöissä vähän leipää, mutta yleensä äiti löysi ne. Haukkasin vain pienen palan ja laitoin lopun reppuuni. Jatkoin kävelemistä kunnes tuli ilta. Istuin yhdelle kivelle ja siihen kai lopulta nukahdin.

 

Aamulla heräsin ja tunsin kamalaa kipua joka paikassa. Nousin ylös ja katsoin ympärilleni. Ei minulle ollut uutta herätä metsästä, olinhan monesti juossut äitiä pakoon. Nyt se kaikki tuntui erilaiselta. Tuntui kuin jotain erikoista olisi tapahtumassa, mutta en tiennyt mitä. Mietin minne menisin. Uskaltaisinko mennä kotiin? Ei, en tahtoisi. olin saanut tarpeekseni äidin hakkaamisesta.

Lähdin kävelemään kohti kaupunkia. Jouduin kulkemaan hieman isompia teitä ja monien ihmisten katseet kääntyivät katsomaan pientä tyttöä resuisissa vaatteissa.

 

Kotiin en menisi, onko minulla edes sellaista? Mikä on perhe? Meillä se on kai vain joukko tappelevia ihmisiä. Mummoni luokse voisin mennä ehkä hetkeksi. Vai häiritsisinkö vain? Yhtä hyvin voisin jäädä metsään, vaikka vain hetkeksi. Vai olisiko parempi paikka tuolla ylhäällä? Siellä missä enkelit hoitavat ja suojelevat. Paikka jossa kaikilla on kultaiset sädekehät ja kirkkaan valkoiset kaavut. Olisiko siellä hyvä? Vai pääsisinkö sinne? Joutuisinko paikkaan jossa kenelläkään ei ole hyvä olla? Kaikilla olisi nuhjuiset vaatteet eikä kukaan rakastaisi. Äiti on aina sanonut että sinne joudun kun kuolen. Olen ollut paha äidille. En ole tehnyt niin kuin käsketään.

 

Rakastaako minua kukaan? Mummoni? Saanko mennä hänen luokseen? Yritin ainakin. Kävelin mummoni luokse ja käperryin hänen syliin. Mummoni päivitteli kuinka olin taas laihtunut ja tyrkytti kamalat määrät ruokaa. Ei ollut nälkä. Päässäni vaelsi kysymyksiä joihin kukaan ei tiennyt vastauksia.

 

Mummoni luona asuin, kunnes koitti päivä jolloin minulla ei ollut ketään. Heräilin aamulla ja tein aamupalaa. Keitin kahvin, paistoin kananmunia ja paahdoin leivän. Sen jälkeen menin herättämään mummoni. Mutta mummo ei herännyt, ei niin kuin joka aamu aiemmin. Hätäännyin ja juoksin ympäriinsä. Juoksin naapuriin josta eräs nainen tuli katsomaan. Hän soitti johonkin ja kuulin ambulanssin äänen. Nainen vei minut kotiinsa, otti syliin ja halasi. Kumpikaan ei sanonut mitään.

Koko päivä meni ohitse miettien. Tunnit tuntuivat vuosilta, sekunnit ikuisuudelta, kunnes eräs mies tuli naisen luo ja nainen käski minut pois. Menin istumaan olohuoneeseen. Yritin saada selvää puheesta mutta kuulin vain yksittäisiä sanoja: "poissa..kerrotko..mihin..yksin..koti". Ei. Minä en menisi kotiin. En menisi.

 

Nainen käveli luokseni ja sanoi "Missä asut? Vien sinut kotiin". "Ei minulla ole kotia", vastasin. Nainen katsoi minua ihmeissään ja käski pukea takin päälleni. "Et sinä voi viedä minua kotiin. Ei minulla ole kotia. Ei kotia jossa joku rakastaisi", sanoin ja tein niin kuin käskettiin.

 

Hetken kuluttua istuin naisen autossa. Molemmat istuimme hiljaa ja vakavina. En tiennyt minne minut vietäisiin. Toivottavasti jonnekin parempaan paikkaan, jonnekin turvaan, kunpa vain kotiin. Löisikö siellä kukaan? Missä koti olisi? Ketä siellä olisi? Voisinko ikinä saada kotia? Ottaisiko joku minut kotiin?

 

Ajoimme kaupunkiin. Kovin hyvin en sitä tuntenut, ei äiti ollut ikinä vienyt minua sinne. Kävin vain ostamassa kaiken tarpeellisen lähikaupasta. Joskus mietin miltä tuntuisi kävellä oikean ystävän kanssa kaupungilla, nauraa ja jutella. Turhaan kuvittelen moista, ei minulla ole ystävää.

 

Pysähdyimme vanhan kivitalon eteen ja nainen käski minut ulos autosta. Yritin avata turvavyötä, mutta käteni tärisivät liikaa. Lopulta nainen avasi sen ja nappasi minut syliinsä. Yritin sätkiä vastaan. Hetken potkittuani tajusin että nainen oli tosiaan viemässä minua sisälle, eikä mikään auttanut. Juuri ennen ovea nainen laski minut maahan ja otti kiinni pienestä, hennosta kädestäni. "Tässä on kotisi", nainen sanoi ja lähti taluttamaan minua sisälle. Tapitin naista silmät pyöreinä kun hän kiskoi minut mukaansa sisälle.

 

Saavuimme suureen aulaan missä oli joukko lapsia leikkimässä. "Ei, ei tämä voisi olla kotini", ajattelin mielessäni. Kukaan lapsista ei näyttänyt kovin iloiselta. Kaikki vain yrittivät hymyillä, mutta heidän silmissään oli surua. Niin monesti olin nähnyt surun ihmisen kasvoilla, nyt näin sen jälleen, monen pienen ihmisen kasvoilla.

 

Meitä asteli vastaan isokokoinen vanha täti. "Tervetuloa!", täti huudahti. Hän oli ainoa jonka kasvoilla näin ilon. Mutta miksi hän toivotti tervetulleeksi? Kenet hän toivotti tervetulleeksi? Nainen tökkäsi minua selkään ja käski kävellä eteenpäin. Kaikki ne lapset joiden kasvoilla oli suru ja kaipaus tuijottivat minua kun kävelin. "Olen Maria ja tämä on uusi kotisi. Tule niin näytän huoneesi", täti sanoi ja osoitti kädellä suuntaa johon minun pitäisi lähteä. Katsoin taakseni ja huomasin naisen jo lähteneen. Ei tämä olisi minun paikkani, tiesin sen heti.

 

Nyt olen kuitenkin ollut täällä jo 10 vuotta. Vieläkin näen paljon pieniä ihmisiä, joiden kasvoilla on suru ja kaipaus. Omilta kasvoiltani se on pikkuhiljaa hävinnyt, mutta aina säilyy muistoja, jotka tuovat ne kasvoilleni uudestaan."

 

 

tälläisen sain aikaiseksi.. tai siis olen saanut jo aiemmin mutta pienten muokkausten jälkeen tälläinen.